Tosielämän keikka v. 2014

 Lupasin aiemmin, että kirjoitan näistä tosielämän onnistuneista tehtävistä. Tässä niistä Kepun kanssa tapahtuneista yksi:

 Kepun kanssa olimme vuosia VaPePa:n riveissä vapaaehtoisina etsijöinä. En ole edes laskenut tehtävien määrää, joille osallistuimme.

 Tässä kertomus yhdestä onnistuneesta tehtävästä:

 Oli huhtikuun puolivälin tienoo, olin töissä Ristonmaan paloasemalla ensihoitoyksikössä ja vuoro oli lopuillaan. Vähän ennen vuoron loppua puhelimeen kilahti etsintähälytys. Vuoro loppui ja lähdin kotoa hakemaan Kepun kyytiin. 

 Saavuimme johtopaikalle ja ilmoittauduin käytettäväksi. Kateissa oli iäkäs mies ja sellaisia sairauksia, jotka edesauttoivat tehtävän vakavuutta. Sain tutun kaverin apuohjaajaksi ja lähdimme suorittamaan annettua tehtävää. Lunta ja jäätä oli vielä paikoitellen. Etsintäalueeltamme Kepu nosti jäljen, jota ajoi muutaman sata metriä, kunnes tulimme alueelle, jossa oli jo etsintäpartioita liikkunut. Jälki hukkui ja palasimme johtopaikalle. 

 Pieni tauko ja tankkausta itselle ja koiralle. Kello alkoi kääntyä jo aamuyölle. Etsintöjen lopettamista jo kaavailtiin. Yön seutu on mielestäni parasta etsintäaikaa, koska silloin on vähän häiriöhajuja ja ääniä koiralle. 

 Saimme kuitenkin vielä yhden alueen, jota kukaan ei ollut vielä etsinyt ja joka oli lähellä paikkaa mihin Kepun nostama jälki hukkui. Lähdimme suorittamaan tehtävää ja ei aikaakaan, kun Kepu nosti jäljen. Jälki kulki polkua pitkin. Noin 100 metriä jäljestettyään, se nosti kuonoansa ja alkoi vetää korkealta ilmasta ilmavainua. Tiesin, että olemme lähellä ratkaisua, kunhan annan vain koiralle mahdollisuuden suorittaa tehtävä loppuun. Kepu oli minulla aina 10m pitkässä liinassa, niin tälläkin kertaa. Se lähti viemään määrätietoisesti rinnettä ylöspäin, koko ajan korkealta ilmasta haistellen. Joitakin hetkiä myöhemmin se paikansi kadonneen makaamasta traktorin urasta. Oli pimeä ja sateinen keli. Kadonneella oli kumisaappaat ja tumma vaatetus. Koiran kohdistaessa hajunlähdettä, näin otsalampun valossa kumisaappaan heijastimen väläyksen. Siinä hän oli! 

 Mutta ehdimmekö ajoissa? Aikaa oli kuitenkin kulunut 12 tuntia katoamisesta. Hän makasi liikkumattomana maassa vatsaltaan, kasvot maahan painautuneena. Menin katsomaan ja havaitsin hengityksen liikkeitä. Hän ei vastannut puhutteluun. Sidoin äkkiä koiran puuhun ja aloitimme ensitoimet apuohjaajan kanssa. Apuohjaaja ilmoitti löydön ja sijainnin etsinnän johtoon ja minä käänsin kadonneen kylkiasentoon. Hän ei reagoinut vieläkään. Hetken päästä, ilmatiet avattuamme ja kylkiasennon seurauksena hän virkosi pikkuhiljaa ja alkoi puhua. Apuohjaaja jäi hänen luokseen ja minä lähdin apujoukkoja vastaan. 

 Ambulanssi vei hänet sairaalaan ja hän selviytyi. 

 Oli hyvä mieli! Koira oli toiminut niin, kuin se on koulutettu ja minä osasin sitä lukea ja antaa sille mahdollisuuden onnistumiseen. Kepu sai palkinnoksi rähjäisen sukkapallonsa, joka oli sille ihan kaikkein paras palkinto ❤️